Modernin ihmisen henkinen tyhjyys

Moderni ihminen elää maailmassa, jossa sille on tärkeää – kaikkein tärkeintä – itsetyytyväisyys hetkeen. Harvalla muulla asialla on merkitystä kuin sillä, että saa tuntea nautintoja, luoda egoistista statusta materian kautta, elää helppoa elämää vailla ponnisteluja ja kärsimystä. Tämä modernin ihmisen todellisuus johtuu siitä, että hänellä ei ole mitään sellaista päämäärää, joka kiinnittäisi hänet johonkin itseään suurempaan, vaan yksilön mieltymysten ja nautintojen täyttämisestä on tullut tärkein päämäärä. Viihde, joka ennen oli vain tapa rentoutua, on nykyisin elämän päämäärä sinänsä. Tehdään töitä, jotta saataisiin rahaa uuteen televisioon, isompaan taloon, voitaisiin iskeä seksikumppaneita ravintoloista tai saataisiin hienompi auto. Muut päämäärät ovat joutuneet tälle alisteisiksi ja tämä on se, mitä voi kutsua hedonistiseksi nihilismiksi ja se on se, mikä tuhoaa länsimaisen sivilisaation.

Kun modernille ihmiselle yrittää puhua ylevyydestä, taipumattomuudesta tai elämän tarkoituksesta, hänen silmissään ei syty mitään vaan hän tuijottaa välinpitämättömänä. Mikä ero tällä onkaan siihen elämänasenteeseen, joka ilmeni taannoin niin suurena valmiutena urautua yhteisön puolesta, puolustaa henkensä uhalla sellaisia asioita, joita piti oikeina ja halveksuntana kaikkea henkistä heikkoutta ja nöyristelyä kohtaan. Ilman tätä asennetta, ei mikään sivilisaatio kykene puolustamaan itseään, vaan päätyy taantumukseen, rappioon ja lopulliseen tuhoutumiseen uuden ja väkevämmän tieltä. Moderni ihminen ja moderni länsimainen kulttuuri on kadottanut kuolemattoman sielunsa ja kun jäljellä on vain kuolevainen, katoavainen minuus, realisoituu asenne kuolemanpelkona, nöyristelynä ja vetäytymisenä kaikista periaatteista. Jos ahdistat suden nurkkaan ja lyöt sitä, se hyökkää sinun kimppuusi, jos ahdistat koiran nurkkaan ja lyöt sitä, se uikuttaa ja virtsaa ylleen. Juuri samalla tavalla on eurooppalainen ihminen taantunut sieluttomaksi, nöyristeleväksi ja itseään häpäiseväksi elämänmuodoksi ja aivan samalla tavalla kuin susilauma voi repiä kesyyntyneet koirat riekaleiksi, tullee eurooppalainen sivilisaatio repeytymään riekaleiksi ja kuolemaan sielultaan väkevämmän tieltä.

Sama välinpitämätön, ihmisten yksilöllisiä, hetkeen sidottuja ja näköalattomia – sanalla sanoen lapsellisia! – pyrkimyksiä edustaa suhtautuminen ympäristöön, joka alistetaan vain väliaikaista hyvää tuottaville taloudellisille päämäärille. Nykyinen yhteiskunta on taantunut lapseksi, joka ei osaa ottaa vastuuta ympäröivästä maailmasta. Emme uskalla riittävin toimin vastustaa kaikkien ekologisten ongelmien taustalla olevaa väestöräjähdystä, sillä pelkäämme puuttua yksilön vapauteen, jota sillä ei kuitenkaan ole vallitsevasta kulttuurihegemoniasta johtuen vastuullisuutta hallita. Emme uskalla rajoittaa kulutusta silloinkaan kun emme ole varmoja tulevaisuuden resursseista, vaan lykkäämme päätöstä ja heitämme vastuun häpeällisesti jälkipolville. Samoin syin emme uskalla puuttua yhtään mihinkään niistä ilmiöistä, jotka ovat aina enteilleet sivilisaation romahdusta. Otamme velkaa, jonka lapsemme joutuvat maksamaan.

Tällaisen taantumuksen takia voi olla, että kaikki se, minkä vuoksi vastuullisuutta kulttuuristaan ja kansastaan tunteneet ihmiset ovat meitä ennen työskennelleet ja taistelleet, katoaa ikuisiksi ajoiksi muiden tuhoutuneiden sivilisaatioiden raatokasaan. Kaikki menneiden polvien uhraukset valuvat hukkaan modernin ihmisen moraalisen selkärangattomuuden, välinpitämättömyyden ja pelkuruuden takia.

Kansakunnan lopun alku?

Näin uuden vuoden lähestyessä on taas aika, jolloin monet miettivät toiveita tulevalle vuodelle. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen, nolkytluku(?), tuntui menevän järisyttävän nopeasti ja retrospektiivisesti tarkastellen tuona aikana myös tapahtui paljon. Vuosikymmenen alkupuolella olin varhaisessa murrosiässä ja elin varsin vakaassa, vaurastuvassa ja turvallisessa valtiossa. Kun nyt nuorena aikuisena muistelen tuota aikaa, ovat asiat muuttuneet pelottavan nopeasti eikä lainkaan hyvään suuntaan. Kun Suomi vielä kymmenen vuotta sitten eli informaatioteknologian siivittämää nousukautta, näyttää se tänään keikkuvan kohti loppuaan kansakuntana.

Suomalaiset poliitikot eivät toimi niiden hyväksi, joiden heidän perustuslain mukaan kuuluisi toimia, vaan pyrkivät lähinnä petaamaan itselleen ja eturyhmilleen poliittista valtaa kansalliset rajat ylittävässä poliittisessa toiminnassa. Hyväksymällä Kööpenhaminan ilmastosopimuksen, suomalaisilla byrokraateilla on jälleen lisää välineitä ohjata maata entistä kontrolloidumpaan ja entistä enemmän viranomaismielivallasta riippuvaan suuntaan. Suomi liittyi täysin mielettömään Ottawan miinakieltosopimukseen, jossa se tuhoaa omaa puolustuskykyään hävittämällä aseita, joista olisi vaaraa ainoastaan maahan tunkeutumaan pyrkivälle viholliselle. Suomi lähettää sotilasjoukkoja sotimaan Afganistaniin sodassa, joka ei kuulu meille millään tavalla. Suomi siirtyy mediamaksuun, jossa kansalaiset pakotetaan maksamaan Ylen välittämästä mediasta riippumatta siitä, kuluttaako sitä vai ei. Suomi kiristää aselainsäädäntöään hiljalleen kohti tilannetta, jossa aseiden omistamisesta ja tulee rikollista ja tuolloin tietenkin vain rikolliset omistavat aseita virkavallan lisäksi. Muistettakoon tässä välissä, että yhdessäkään totalitarismissa eivät tavalliset kansalaiset ole koskaan saaneet kantaa aseita, sillä se on aina este kiristää otetta kansasta. Suomi ottaa järjettömiä summia velkaa, jota sillä ei ole reaalisia näkymiä maksaa takaisin ja josta se tulee kaatamaan vuosittain 200 000 000 euroa kehitysmaiden ilmastotoimiin, joiden hyödyllisyydestä ei kansalle ole annettu mitään osoitusta.

Tämä samainen poliittinen eliitti sekä valtakunnan sylikoirana räksyttävä media pyrkivät myös kiistämään suomalaisten oikeuden suvereeniin kansallisvaltioon ja saamaan ”perunanenäiset”, ”sisäsiittoiset” ja ”kansallisesti ummehtuneet” suomalaiset tuntemaan häpeää juuristaan ja omasta kansallisuudestaan. Taustalla tässä on pohjimmiltaan kulttuurimarxismi, joka paradoksaalisesti on löytänyt tiensä toimia yhdessä valtiokapitalismiin johtavan kehityksen kanssa, jossa suuryritykset voivat ostaa poliitikkoja itselleen. Nämä yritykset saattavat tukea kaikkia suurimpia puolueita, jolloin niille ei mitään merkitystä sillä, minkä näistä puolueista kansa äänestää päättämään heidän puolestaan. Mitään todellisia eroja ei valtapuolueilla ole vaan kyse on pelkästä semantiikasta, jolla luodaan äänestäjille valinnanvapauden illuusio. Aivan samanlainen illuusio kuin siinä, kun Obamaa juhlineet hölmöt kuvittelivat miehen ajavan oikeasti yhtään mitään todellista muutosta maahan.

Kansalta on viety valinnanvapaus sitä itseään koskevissa asioissa ja sen sijaan siinä, missä euroskeptikot syyttelevät yleensä ylimalkaisesti Brysseliä, ovat oikeat syylliset meidän omassa keskuudessamme. Omaa etuaan yhteisen asian sijaan ajavat poliitikot, heidän kanssaan liittoutuneet suuryritykset, ihmisiä esitettyjen mielipiteiden takia tuomitseva oikeuslaitos ja luteiden kaltaiset byrokraatit, jotka elävät kansasta tuottamatta sille mitään hyvää. Näiden takia Suomen kokonaisveroaste on kasvanut yli 43 prosenttiin elättääkseen sellaisia, jotka toimivat elättäjiään vastaan. Kauanko kestää, ennen kuin kansa saa tarpeekseen tästä?

Joitakin ryhmiä on organisoitunut vastustamaan tätä kehityskulkua, mutta myöhäisheränneinä, vailla kunnollista kuvaa ongelmien perimmäisistä syistä, vailla kunnollista yhteistä ohjelmaa ja vailla kykyä luoda kumouksellista dialektiikkaa, ovat näkymät onnistumiselle kyseenalaiset. Pelinjohtajaa vastaan ei voi pelata pelinjohtajan säännöillä, eikä kulttuurissa vallitsevaa hegemoniaa voida kumota sen sisältä käsin.

On vaikea ymmärtää saati hyväksyä tätä valheiden, vallanahneuden, tyhjää ylevyyttä kumisevan moralismin, rauhallisuutta ja suoraselkäisyyttä korostavien perusarvojen rapautumisen ja yleisen välinpitämättömyyden aikakautta. En näe tulevaisuudessa mitään hyvää, vaan mielettömyys jatkuu ilman, että kukaan välittää mistään. Ongelma on lopulta siinä, että ihmisiltä on viety heidän omaa elämäänsä ja sen nautintoja suuremmat syyt elää. Niin kauan kun televisiosta tulee halpaa ja sielutonta viihdettä ja kaupasta saa keskikaljaa, ei tämä kansa herää horroksestaan, johon nihilistis-hedonistinen kulttuuri on heidät vaivuttanut. ”Panem et circenses” – vasta kun nämä loppuvat, ihmiset lähtevät kaduille puolustamaan oikeuksiaan.

Disclaimer: Kirjoitus on tulosta turhautumisesta, pettymyksistä ja monien eri kehityskulkujen näkemisestä uhkaamassa kaikkea sitä, mitä kirjoittaja pitää arvokkaana.

Miksi Suomessa ei ole kansanvaltaa

Poliitikko on määritelmällisesti henkilö, joka on aktiivisesti mukana politiikassa. Politiikka taas tarkoittaa toimintaa, jossa päätetään yhteisöä kokonaisuudessaan koskevista asioista. Poliitikkoja on ollut siitä lähtien, kun ihmiset ovat kehittyneet olennoiksi, joilla on kyky suunnitella asioita etukäteen ja neuvotella lajitovereidensa kanssa näistä suunnitelmista. Koska ihmisillä on usein erimielisyyksiä siitä, kuinka asiat tulisi tehdä, syntyy ihmisten välille kiistoja, jotka on ratkaistava jollain tavalla. Primitiivisin tapa on tietenkin ollut - ja on edelleen - vahvimman oikeus; mikäli olet eri mieltä sinua vahvemman yksilön kanssa, saat turpaasi kunnes opit olemaan oikeaa mieltä. vahvin yksilö ei välttämättä tee kaikista fiksuimpia päätöksiä, joten päätösvalta tuli sille, jota pidettiin kaikkein viisaimpana ja hänen sanaansa kunnioitettiin. Yleensä nämä yksilöt olivat yhteisönsä vanhimpia jäseniä.

Antiikin Kreikassa syntyi demokratia, jossa valta siirtyi enemmistölle ja enemmistön päätös syntyi äänestyksellä. Vaikka valta de jure olikin kansan enemmistöllä, oli se kuitenkin de facto niillä, jotka kykenivät puhumaan eniten ihmisiä omien kantojensa taakse. Antiikin demokratia oli absoluuttista suoraa demokratiaa, sillä se sisälsi myös tuomio- ja täytäntöönpanovallan; kuka tahansa yhteisön silmissä sopimaton yksilö saatettiin karkottaa ostrakismos-äänestyksellä.

Nykyisen demokratian juuret eivät ole niinkään antiikissa, vaan alun perin eurooppalaisten monarkioiden yhteydessä toimineissa säätyvaltiopäivissä, joista parlamentaarinen toiminta kehittyi asteittain yhtäläisen äänioikeuden myötä. Päästäkseen ajamaan edustamiaan asioita oli samanmielisesti ajattelevien järjestäydyttävä puolueiksi ja kerättävä kannatusta sekä itselleen että puolueelleen. Näin syntyi puoluepolitiikka.

Miten demokratia toimii nykyisessä Suomessa? Vakavimmat ongelmat nousevat esiin siinä, että ensinnäkään puolueilla ei näytä olevaan mitään merkittäviä eroja keskenään, vaan eri ryhmittymien erot puolueiden sisällä ovat suurempia kuin puolueiden välillä. Ei ole tyhjästä keksitty väite, että SDP:n oikeistosiipi on oikeistolaisempi kuin Kokoomuksen vasemmistolaisimmat tahot - siitäkin huolimatta, että pidän koko oikeisto-vasemmisto-jaottelua turhana eikä millään tavalla hyvin ihmisten näkemyksiä kuvaavana käsitteenä.

Toisekseen ongelmana on se, että tavallinen äänestäjä ei saa riittävästi tietoa siitä, mitä eri poliitikot oikeasti ajavat. Petetyistä vaalilupauksista on tullut suorastaan sääntö. Äänestäjä ei voi tietää etukäteen, mistä asioista hänen äänestämänsä puolue ja ehdokas tulevat päättämään seuraavan vaalikauden aikana. Tämä näkyy hyvin selvästi eri mielipidekyselyissä, joissa kansan enemmistö on vastustanut sellaista lakiehdotusta, joka on kuitenkin mennyt läpi.

Kolmas ongelma on se, että poliittisesta toiminnasta tulee ihmisille ura. Nuori, yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut ylioppilas kouluttautuu valtiotieteen maisteriksi, on alusta alkaen aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa ja poliittisesta toiminnasta tulee hänen varsinainen työnsä. Tämä johtaa tietenkin siihen, että hakeudutaan siihen puolueeseen, jossa on mahdollista luoda uraa, päästä esimerkiksi jonkin kansanedustajan avustajaksi ja tämä taas merkitsee kompromissien tekemistä omista periaatteista. Silloin, kun tämä ylioppilas on kirjautunut opiskelemaan valtiotieteitä, saattaa hänellä hyvinkin olla voimakkaita mielipiteitä, mutta pärjätäkseen reaalipolitiikassa, on hänen tingittävä periaatteistaan. Tämä johtuu siitä, että kaikkein parhaiten menestyvät konsensushakuiset poliitikot, jotka miellyttävät mahdollisimman monia ja ärsyttävät harvoja (paitsi tietenkin tietylle segmentille äärimmäisiä mielipiteitä löytyy aina oma markkinarakonsa). Lisäksi alusta alkaen poliittiselle uralle hakeutunut henkilö ei koskaan ole kunnolla yhteydessä oikeaan työelämään ja sen realiteetteihin. Näillä ihmisillä kuitenkin on valta niistä suoraan ihmistä koskettavista asioista, joihin hän ei ole välttämättä edes tutustunut, vaan noudattaa ainoastaan puolueen linjaa. Kuinka voidaan kuvitella, että jokin ammattipoliitikko ja byrokraatti olisivat pätevä tekemään esimerkiksi tärkeitä taloutta koskevia päätöksiä? Jos he osaisivat tehdä rahaa (eli toimia hyvin taloudessa), eivät he olisi poliitikkoja ja byrokraatteja.

Neljäs ongelma on se, että poliitikot tekevät lakeja ja säädöksiä, joilla ohjataan tavallisen kansalaisen elämää. Poliitikko ei kuitenkaan ole mitenkään pätevämpi päättämään siitä, millä tavalla tavallisen kansalaisen tulisi elää yksityiselämäsään, joten päätösten tulisi koskea vain niitä asioita, joita yhteisö kokee kollektiivisesti kaikkia koskeviksi asioiksi. Kun poliitikko on päättämässä kansalaisen elämästä hänen lompakossaan, jääkaapissaan tai makuuhuoneessaan, on hän täysin väärässä paikassa.

Näiden syiden takia ei edustuksellinen demokratia nykyisessä muodossaan ole todellista kansanvaltaa, sillä kansalla ei ole mitään mahdollisuutta vaalikauden aikana peruuttaa ääntään poliitikolta, johon hän huomaakin pettyneensä. Yksi ratkaisu tähän ongelmaan olisi suora demokratia, jossa kansa voisi milloin tahansa suoraan puuttua lainsäätämisprosessiin ja keskeyttää kansan mielestä vääränlaisen politiikan toteuttamisen. Lisäksi poliittinen päätöksenteko pitäisi hajauttaa sille tasolle, jolla kullakin päätöksellä on pienin mahdollinen vaikutusalue. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksityinen henkilö päättää itse omista asioistaan, kunnat päättävät kuntaa koskevista asioista ja koko valtiota koskevaa politiikkaa tehdään vain asioista, jotka koskettavat koko valtiota. Nykyisillä poliitikoilla ei kuitenkaan ole mitään intressiä tällaisen muutoksen toteuttamiseen johtuen siitä, että se horjuttaisi heidän omaa valtaansa ja leipäpuutaan. Suorassa demokratiassa poliitikko joutuisi aina perustelemaan kantansa äänestäjille saadakseen äänestäjät vakuuttuneiksi päätöksen oikeellisuudesta. Nykyään perusteita ei tarvita epäkielistä ja ympäripyöreää liturgiaa enempää.

Ympäristösyntien vapahtaja

Jos mielessä on jokin hankinta, niin tänään on hyvä päivä mennä ostamaan se. Tänään vietetään nimittäin älä osta mitään -päivää, joten on mahdollista, että kaupoissa on edes hivenen vähemmän asiakkaita kuin normaalisti. Teemapäivän tarkoituksena on kiinnittää ihmisten huomio ylenmääräisen ostamisen ympäristövaikutuksiin. Pidän tätä sinänsä ihan hyvänä ideana, mutta synnynnäisesti hieman kapinahenkisenä ihmisenä minua jonkin verran risoo kaikenlaiset kollektiiviset teemapäivät, joita tunnutaan keksivän ihan vain keksimisen vuoksi. Tässäkin teemapäivässä on ystävänpäivän kaltaista pinnallisuutta, joilla gutmenschit ostavat hyvää omaatuntoa menemällä joukon mukana ja ajattellen muiden valmiilla mielipiteillä ja toimintatavoilla.

Teemaan liittyen olen metsästystä ja maltillista kuluttamista kannattavana sekä shoppailukulttuuria vastustavana ihmisenä ilahtunut Kristillisdemokraattien ekokonservatiivikampanjasta, jolla puolue haastaa Vihreät, joita Päivi Räsänen luonnehtii Kokoomuksen puisto-osastoksi. En kuitenkaan usko, että Kristillisdemokraatit olennaisesti onnistuvat horjuttamaan Vihreiden asemaa, sillä puolueen kannatus ei näytä olevan riippuvainen siitä, mitä kyseinen puolue tekee tai jättää tekemättä. Vihreiden toimintaa näyttää ohjaavan lähinnä sitoutuminen kivoilta kuulostaviin juttuihin ja irtisanoutuminen ikäviltä kuulostavista jutuista. Myös vihreiden selkäranka muistuttaa ensisijaisesti keitettyä spaghettia, joka taipuu mihin tahansa poliittista valtaa lisääviin kompromisseihin ja uhkailua harrastavien ympäristöjärjestöjen vaatimuksiin. Tästä varsin kuvaavana tapauksena se, että Heidi Hautala laittoi ryhmänsä äänestämään Kokoomuksen Eija-Riitta Korholan jätteenpolttodirektiiviin vaatimaa muutosehdotusta vastaan perustein, jotka Hautala tiesi virheellisiksi. Tämä vain sen takia, ettei Vihreät joutuisi ympäristöjärjestöjen mustalle listalle. Lue lisää.

Kun Suomen poliittinen eliitti - johon Vihreätkin kuuluvat - tekee päätöksiä miuluummin poliittisen uran, vallanhimon tai gutmensch-fiilistelyn takia kuin ratkaistakseen todellisia ongelmia, lieneekin surkuhupaisaa todistaa sitä, kuinka suomalaiset säntäävät lähestyvään Kööppenhaminan ilmastokokoukseen antamaan itsensä kaikkien maailman ympäristösyntien tähden. Suomi tekee tässä kokouksessa todennäköisesti juurikin sillä tavoin kuin se on ottanut tavakseen toimia kansainvälisessä politiikassa ja suostuu allekirjoittamaan minkä tahansa sopimuksen, jossa pääsee maksamaan muiden saastuttamisesta ja saa vastineeksi itselleen pumaskan, jolla muuttaamaatamme entistä pahemmaksi kyttäysvaltioksi. Sen sijaan esimerkiksi Kiina, jonka päästöt kasvavat kuukaudessa saman verran kuin Suomen päästöt ovat vuodessa(!), ei varmasti kirjoita yhtään mitään sellaista, mikä saattaisi heikentää sen teollisuutta ja näin horjuttaa valmisteluja tulevalle suurvalta-asemalle.

Mutta vältetään me täällä autoilua ja vastustetaan lihansyöntiä, niin ehkä maailma pelastuu. Minusta taas tämä näyttää lähinnä puuhastelulta, jolla saadaan pään päälle moraalinen sädekehä ja opetuslapsia seuraamaan - sekä tietenkin maksamaan verovaroin kustannetut palkat. Vihreätkin nimittäin ovat päässeet suurten puolueiden tavoin vallan makuun.

Päivän ylenanto

Yle uutisoi, että Suomi on naissurmien luvattu maa ja että suomalaisnaisilla on kaksinkertainen riski joutua kumppaninsa surmaamaksi muihin länsimaisiin naisiin verrattuna. En tiedä mistä toimittaja Hilkka Säävälä on tietonsa saanut, sillä en äkkiseltään löytänyt tällaista mistään virallisesta tilastosta. Kuitenkin oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan suomalaisnaisilla on Euroopan unionin keskiarvoa alhaisempi todennäköisyys joutua henkirikoksen uhriksi.

Uskoisin tällaisen uutisoinnin olevan tarkoituksellista ja pyrkimyksenä on suomalaisen miehen mustamaalaaminen. Tämä johtuen siitä, että en usko Ylen koskaan uutisoivan esimerkiksi siitä, että tyttölapsen todennäköisin surmaaja oli vuosien 2003-2007 tilastojen valossa tämän oma äiti (67% kaikista tapauksista) tai siitä, että miehet ovat henkirikoksen uhreina 2,5 kertaa useammin kuin naiset.

En myöskään ymmärrä miksi YK:n väkivallan vastaisena päivänä Suomessa sytytettiin kynttilöitä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, vaikka miehiä kohtaan sitä tapahtuu suhteellisesti enemmän. Ilkeämielinen voisi ajatella, että miehiin kohdistuva väkivalta on jotenkin hyväksyttävämpää kuin naisiin kohdistuva.

Kun Yle uutisoi näin biasoituneesti ja tarkoitushakuisesti, tunnen yhä vähemmän mieltä siinä, että puljun toimintaa pitäisi rahoittaa pakollisella mediamaksulla.

Astrid Thors, RKP:n lahja Suomen kansalle

Ministeri Astrid Thors vaatii, että tuotteiden valmistajien olisi ryhdyttävä painattamaan tuotteisiin tuotteiden ekologinen jalanjälki.

Ministerimme ei kaikessa viisaudessaan varmaan tullut huomanneeksi, että tällainen merkintä vaatii tuottajalta vähintään yhden koulutetun henkilön jatkuvan työpanoksen, eikä asioiden selvittäminen ja tietokantojen hankkiminen ole ilmaista sekään.

Ekologista jalanjälkeä voidaan käsitteenäkin kritisoida: Esimerkiksi suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia paperin ja puun kulutuksessa, mutta kuten huomataan, ei tämä jalanjälki-käsite ota huomioon sitä, että suomalaiset ovat puultaan ja paperiltaan varsin omavaraisia ja vaikka puuta hakataan paljon, niin metsien määrä ei Suomessa kuitenkaan vähene metsänistutuksen ansiosta. Ekologinen jalanjälki ei siis ole kovin hyvä arvioitaessa konkreettisia vaikutuksia ympäristöön, joiden pitäisi kuitenkin olla tärkeämpiä kuin halpahintainen, hölmöjen arvokkuudesta käyvä moralismi tai jalanjäljillä leikkiminen.

Varsinainen aivopieru Thorsilta tulee kuitenkin siinä, kun hän ryhtyy satuilemaan vesijalanjäljestä:

Vesi tulee olemaan tulevaisuuden öljy, vedestä tulee olemaan pula ja sen eteen tullaan pahimmassa tapauksessa käymään sotia. Suomessa meillä ei tänä päivänä ole vedestä pulaa, mutta mielenkiintoista on huomata, että Suomen kansallisesta vesijalanjäljestä, eli suorasta ja epäsuorasta vedenkulutuksestamme 41 % on tuontivettä tuontitavaroitten muodossa. Emme siis ole niin vedestä riippumattomia kuin ehkä kuvittelemme.

Thorsin ymmärryksellä on ilmeisen vaikea käsittää sitä, mikä ero on sillä, että joku on vedeltään omavarainen ja sitä, että jollekin tulee vettä tuontitavaroiden muodossa. Tietenkin kulutettavaa vettä tulee Suomeen tuontitavaroissa, sillä tavaroissa oleva vesi on kyseisten tuotteiden yksi ominaisuus! Belgialaista olutta, espanjalaisia tomaatteja tai vaikkapa ruotsalaista nuuskaa on helkkarin hankala tuoda kuivattuna. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomi pärjäisi mainiosti ilman ulkomailta tuotavaa vettä.

Lisäksi koko idea vesijalanjäljestä on täysin idioottimainen, sillä vesi on uusiutuva luonnonvara; vedellä on kiertokulkunsa ja kyse ei ole siitä, kuinka paljon johonkin tuotteeseen on kulutettu vettä, vaan siitä, onko sitä maantieteellisesti saatavilla.

Kuinka Astrid Thors voi olla käsittämättä tällaista? Kuinka Suomella voi olla ministerinä henkilö, joka ei ymmärrä tätä? Lisää satutäti Astridin ajatuksista voi lukea täältä, täältä ja täältä ja nettihaulla löytää varmasti lisää.

Nopeasti käy ilmi, että Thors on elitistinen, ylimielinen ja perustavanlaatuisten kansalaisoikeuksien päälle virtsaava oligarkki, joka on valmis luopumumaan sananvapaudesta, ihmisten itsemäärämisoikeudesta ja jopa demokrattisen järjestelmän perusteista (viimeisessä linkissä Thorsin mukaan laissa on aukko, kun maahan on voitu perustaa perusarvojen vastainen puolue!) oman yhteiskuntautopiansa toteuttamiseksi. Kyseisen ministerin kontribuutio Suomelle ja suomalaisille on yksinomaan tuhoisa, eikä hänestä käytetty pilkkanimi Asteroidi tunnu tässä valossa lainkaan perusteettomalta. Mitä nopeammin Thors katoaa ministerinaitiosta istumasta, sen parempi niille, joita hänen lain mukaan tulisi palvella.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.
- Axel Oxenstierna

Ihmiset eivät ole tasaveroisia

Olen kyllästynyt monelta suunnalta työntyvään puheeseen siitä, kuinka nykyinen yhteiskunta on eriarvoinen. Esimerkiksi vasemmisto puhuu varallisuuden eriarvoisesta jakautumisesta ja feministit taas sukupuolien eriarvoisuudesta vedoten esimerkiksi naisjohtajien suhteellisesti pinempään määrään.

Useinkaan nämä tahot eivät vaivaudu tarkemmin määrittelemään mitä eriarvoisuudella tarkoittavat ja miten tällaisen voisi todentaa. Koska arvon kokeminen jossain asiassa on puhtaaasti subjektiivinen ja yhteiskuntasopimukseen nojaava käsite, ei mitään universaalia tasa-arvoisuutta voi edes olla olemassa. Lisäksi ihmiset ovat syntyjään jo erisuhtaisessa asemassa toisiinsa joidenkin syntyessä viisaampina, terveempinä tai varakkaampina kuin toisten on kaikenlainen tasa-arvoistaminen todellisuudessa ihmisten tasapäistämistä, jolloin lahjakkaita ja menestyviä ihmisiä rangaistaan muiden huonommuudesta.

Mitä tulee varallisuuden epäarvoiseen jakautumiseen, niin yhteiskunnassa varallisuus kerääntyy niille, joilla on eniten kykyjä kerätä omaisuutta. Yhteiskunnassa, jossa vallitsee sopimusvapaus, ihmisten itsemäärämisoikeus ja omaisuudenturva, omaisuutta kertyy niille, jotka kykenevät täyttämään muiden ihmisten tarpeita mahdollisimman tehokkaasti. Oli kyse sitä lääkäristä tai konsernin toimitusjohtajasta, niin nämä molemmat tyydyttävät muiden ihmisten tarpeita tehokkaammin kuin esimerkiksi köyhä taidemaalari tai lähihoitaja. Vaikka arvostan sekä osaavia taiteilijoita ja pidän lähihoitajien työtä sinänsä arvokkaana, niin ensin mainittua ihmiset eivät yleisesti juuri tarvitse ja jälkimmäinen taas on helpommin korvattavissa kuin vaikkapa lääkäri ja ansaitsee siksi vähemmän. Näin ollen, on kyse ihmisten omista kyvyistä ja ahkeruudesta kuinka hyvin hän menestyy. Mikäli ihmiseltä riistetään mahdollisuus korottaa elintasoaan ja yhteiskunnallista asemaansa ahkeruudellaan ja taidoillaan, katoaa motivaatio kehittää omia kykyjään, mikä taas johtaa koko yhteiskunnan heikompaan menestymiseen ja kollektiiviseen köyhyyteen. Aivan samoin kuten tapahtui kaikissa niissä maissa, joissa varallisuuden epätasaista jakautumista koitettiin korjata sosialismilla.

Sukupuolten eriarvoisuudesta puhuttaessa on täysin epäkelpoa vedota esimerkiksi naisjohtajien vähempään määrään suhteessa miesjohtajiin. Tämä johtuu siitä, että tällä tavalla ei tulla osoitetuksi mitään sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää sinänsä, sillä kyse voi hyvinkin olla ryhmien välillä vallitsevista eroista. Johtotehtäviin nimittäin hakeutuu vähemmän naisia kuin miehiä, jolloin on luonnollista ja normaalia, että tuolloin naisia näissä tehtävissä on vähemmän. Tämä ei tietenkään miellytä niitä, joiden mielestä millään ihmisryhmillä ei ole mitään eroja - etenkään henkisiä eroja! -, vaan väittävät tuolloin kyseessä edelleen olevan jonkinlaisen syrjinnän ja saatetaan väittää, että yhteiskunta painostaa naisia jäämään tavoittelematta näitä tehtäviä. Tällaiset kannanotot kertovat lähinnä laumasieluisesta identifikoitumisesta omaan viiteryhmään kun ei kestetä ajatusta siitä, että oma viiteryhmä olisi keskimäärin heikommin suoriutuva kuin jokin toinen. Samalla oma yksilöllisyys mitätöidään ja esimerkiksi epäonnistumisesta jossain asiassa saatetaan syyttää omaan viiteryhmään kohdistuvaa syrjintää. Tämä on tietenkin helpompaa kuin myöntää omat, yksilötasolla olevat puutteet.

Kaikenlainen ryhmäajattelu on perseestä siinä mielessä, että tuolloin yksilö mitätöidään niin heikkouksineen kuin vahvuuksineenkin. Toisten menestymisestä ja omasta epäonnistumisista on toki helppoa syyttää ryhmiin kohdistuvaa epätasa-arvoista kohtelua, mutta jos ne ihmiset, jotka eniten paasaavat epätasa-arvoisuudesta, käyttäisivät tähän kuluttamansa ajan oman onnen tavoitteluun marisemisen sijaan, saavuttaisivat hekin omalla työllään niitä hedelmiä, joiden epätasa-arvoisesta jakautumisesta he nyt puhuvat.